skip to Main Content
Elämää Omaishoidon Jälkeen – Putoaako Leski Turvaverkosta

Elämää omaishoidon jälkeen – putoaako leski turvaverkosta

Sain kutsun kirjoittaa blogia Itä-Uudenmaan Omaishoitajille mitä kuuluu omaishoidon jälkeen. Hoidin miestäni noin viisi vuotta päätoimisena omaishoitajana, mieheni kuoli viime marraskuussa.

Kun irtisanouduin työstäni viisi vuotta sitten ja jäin kotiin auttamaan miestäni, totesi silloinen esimieheni minulle, että sen täytyy kyllä olla rakkautta. Ehkä olisi ollut vaihtoehtoja järjestää hoito jotenkin, jotta olisin voinut jatkaa vielä muutaman vuoden työelämässä ennen eläkeikää. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen, kun yhteinen aika sitten loppuikin näin pian, olen kiitollinen, että pystyimme viettämään nämä viimeiset vuodet tiiviisti yhdessä.

Miehen sairaus eteni koko ajan ja viime syksynä sitten kunto romahti, ja hän nukkui pois viime marraskuussa. Elämäni raskaimmat kuukaudet lokakuusta alkaen ovat vieläkin ajatuksissa, vaikka välillä tuntuu, ettei tuosta ajasta muista kaikkea, on elänyt kuin sumussa ja yrittänyt tarpoa eteenpäin. Välillä on nipistettävä käsivarresta, että tämä on se todellisuus, toista ei enää ole. Yksi lapsenlapsistani 3-vuotias kysyy vieläkin, milloin vaari tulee pois sieltä taivaasta.

Puolison poismenon jälkeen ensimmäinen tunne oli tyhjyys, myöhemmin myöskin yksinäisyys. Lapset ja heidän perheensä sekä ystävät ovat olleet tärkeä tuki tänä aikana. Myös korona rajoittaa elämää, ja voin kuvitella miten moni yksinäinen ihminen kokee sen vielä raskaammaksi elää eristettynä. Ehdin aloittaa omaishoidon aikana kotoa käsin tehtävää yritystoimintaa, joten se toimi vaihteluna omaishoidon ohessa.

Vaikka tavallaan tietää, että jonain päivänä se viimeinen päivä tulee, ei siihen ole valmis tai valmistautunut. Ei edes silloin kun lääkäri kysyi elvytykseen ja elintensiirtoon liittyviä kysymyksiä. Ajatus jossain aivoissa siirsi kuoleman vielä eteenpäin. Mutta nämä päätökset joudut tekemään toisen puolesta jos niitä ei ole etukäteen tehty ja kirjoittanut. Jälkeenpäin sitä miettii ja saattaa tulla syyllisyyden tunteita, teinkö oikein. Näinhän me on juteltu, mutta paperilla ei ollut mitään.

Ensimmäisinä kuukausina miehen poismenon jälkeen ei oikein jaksanut kuntoilla, kävelylenkit olivat parasta happea. Kuntosalilla kävin istumassa rentoutustuolissa ja kotona kaivoin jopa piikkimaton esiin rentoutumiseen.

Viime aikoina olen miettinyt, miten leski putoaa melkoisesta turvaverkosta omaishoidon loppumisen myötä. Toisaalta elämä ehkä siltä osin helpottaa, ettei enää tarvitse aikatauluttaa elämää toisen lääkkeidenoton ja muiden hoitotoimenpiteiden mukaan, olla valmiina ja varuillaan. Omaishoitajaa ja hoidettavaa kävivät tapaamassa sosiaalipuolen ammattilaiset, sait tukea ja palveluja jos vain pyysit, järjestettiin intervalleja kun korona helpotti. Säännölliset lääkäri- ja sairaanhoitajakäynnit osoittivat, että pidetään huolta, myös omaishoitajille järjestettiin terveystarkastukset.

Saattohoidon jälkeen sain sairaalasta vain pinkin lapun, jossa kerrottiin kriisin hoitamisesta ja kontakteista, vaikka muuten saattohoito hoitui todella hyvin. Kuinka moni menetyksen kokenut jaksaa hakea tukea näistä ja kertoa tuntemattomille ihmisille tarvitsevansa apua ja tukea? Rauhoittavia lääkkeitä kyllä tarjotaan helposti. Seurakunnasta pappi kävi kun järjestettiin hautajaisia, kiireetön ja empaattinen keskustelu hänen kanssaan oli oikeastaan ainoa ulkopuolinen tuki surutyössä. Kirkkokin oli kiinni koronan takia. Koronan takia myös hautajaisjärjestelyt jouduttiin muuttamaan, ja moni ystävä ja sukulainen ei voinut sanoa jäähyväisiä.

Kun omaishoito loppuu, loppuu kaikki ulkopuolinen tuki. Kun kuolintodistus tavoittaa pankit, vakuutusyhtiöt, eläkeyhtiöt jne. Asiat joita olit hoitanut potilaan puolesta hänen sairauden aikaan, sinut suljetaan sen jälkeen ulkopuolelle, ja ne laskut pitäisi maksaa myös kuoleman jälkeen. Kaikki kyllä järjestyi mutta surun keskellä on itse otettava selvää ja hoidettava asiat.

Samaan aikaan kun itse podet syvintä suruaikaa, sinun on huolehdittava hautaus, muistotilaisuudet, perunkirjoitukset, hoidettava arjen asiat sekä oltava yhteydessä eri paikkoihin kuoleman takia mm. irtisanottava puhelinliittymiä, vietävä pois apuvälineitä. Postiluukusta tipahtelee postia kuolinpesälle tai adresseja muistuttumaan poismenosta. Miten jaksaa nousta aamulla huolehtimaan arjen pyörityksestä? Miten ikäihmiset jäädessään leskeksi selviävät, jos ei ole omaisia ja lapsia tukemassa? Tai olet vielä nuori leski, jolla on pieniä lapsia hoidettavana. Asioita hoidetaan nykyisin netin kautta ja koronan takia vielä enemmän.

Korona-aikaan ei vertaistukea ja sururyhmiä ole voinut järjestää mutta huomasin miten monta leskeä on tutuissa ympärilläni. Keskustelut heidän kanssaan ovat olleet tärkeitä, sillä kukaan muu ei oikein voi näitä asioita ymmärtää, ellei ole kokenut samaa menetystä.

Elämää omaishoidon jälkeen, millaista se on: kelaat menneitä kuukausia, muistelet yhteisiä aikoja, välillä kyyneliä pirauttaen, välillä vallitsee toiveikkaampi mieli. Välillä tuntuu todella tyhjältä ja yksinäiseltä. Vaikka toinen oli sairas niin oli puhekumppani, jolle jakaa asioita. Nykyisin sitä melkein aikoo sanoa jotain ja sitten muistaa, ettei toista olekaan. Päivä vain ja hetki kerrallansa, suru ei katoa mutta ajan oloon se helpottaa. On parempia ja huonompia päiviä mutta kesää kohti mennään.

Hyvää kesää ja voimia omaishoitotyössänne Silja Metsola

 

Back To Top