skip to Main Content

Nepsylandia

On 80-luvun loppu. Istun keittiön pöydän ääressä välipalalla koulun jälkeen ja luen Aku Ankkaa. Keskellä Ankkalinnan tapahtumia näen ykskaks äitini kasvot hänen huutaessaan tuskastuneena “Otatko leipää?”!! Hän oli kysynyt useasti saman kysymyksen, asteittain äänensä volyymia korottaen ilman, että harras keskittymiseni mielipuuhaani oli päästänyt sitä rekisteröitymään aivoihini läpi. Samalla viikolla olin luultavasti, taas kerran, joko unohtanut avaimeni kotiin ja odottanut rappukäytävässä muita saapuviksi, tai myöhästynyt koulusta, vaikka herätyskello soi aina merkiksi ajasta kun kouluun oli lähdettävä. Tai ehkäpä kyseessä olikin jokin niistä viikoista, kun olin unohtanut koulureppuni tai kuukausikorttini bussiin tai ratikkaan ja isäni haki niitä illalla varikolta asti. En muista. En jaksa keskittyä muistamaan, sillä nyt istun äitini paikalla ja vastapäätä minua on kaksi omaa nepsylastani, joista toinen kokee maailman erilaisena kuin muut ja toista on itseni tavoin muistuteltava. Kaikesta. Aina.

Sylissäni istuu vielä lisänä taapero, jonka syntymästä asti jatkuneet uniongelmat, suolistovaivat, selittämättömät huutokohtaukset ja jatkuva liikkumisen ja virikkeiden tarve eivät suoranaisesti luo kovin vahvaa, näin meidän tapauksessamme, toivoa geneettisestä poikkeavuudesta perheessämme tällä saralla.

Istumme keskustelemassa syksystä. Tämä on tärkeää, sillä arkemme on muuttumassa; olen palaamassa äitiysloman ja hoitovapaan jälkeen töihin. Asiaa on alettava pohjustamaan kuukausia ennen, jotta toinen näistä lapsistani kykenee valmistautumaan muutokseen mahdollisimman kivuttomasti. Hänen on tiedettävä tarkka päivä, tarkat kellonajat (siltikin ettei hän vielä näin 15-vuotiaanakaan kykene omaksumaan kellosta kuin tasa- ja puolitunnit) ja aamun heräämis- ja lähtöjärjestys perheyksikössämme, siis kirjaimellisesti tiedettävä kuka nousee ja lähtee mihin aikaan ja millä kulkuvälineellä. On tiedettävä, tai arjen turvallinen palapeli hajoaa. Monotonisella äänellään hän varmistaa vielä kerran, että asiat menivät juuri niin kuin hän oli ymmärtänyt niiden menevän. Sen jälkeen hän nousee, kävelee astiakaapille ja ottaa lasin. Siirtyy jääkaapille ja sen avattuaan hämmästelee missä on limupullo. -“Tässä pöydällä se on, myös lasit ovat tässä” . Ne olivat hänen edessään koko keskustelun ajan, mutta kun en muistanut asiasta mainita, hän ei havainnut niitä. Hän ei useinkaan havaitse esineitä jos ne eivät ole totutuilla paikoillaan. Melttarit seuraavat aina, jos hän ei löydä etsimäänsä tai jos arjen rytmi rikkoutuu. Sillä ei ole mitään väliä onko muutos positiivinen tai negatiivinen, halusi hän sitä itse, tai ei. Riittää vain että on muutos. Pohjustus helpottaa muutoksia ja mitä aiemmin, sen parempi. On vain harmittavaa, että esimerkiksi sairastuminen, jonkin laitteen rikkoutuminen ja kahvilla extempore piipahtavat kaveritkin ovat tällainen muutos ja niitä ei voi ennakoida. Riskit on siis minimoitava, seuraus olisi niin repivä. Joustavuus on kuitenkin kasvanut vuosien myötä. Ja keinot hallita melttareita. Enää ei ole hajonnut ikkunoita ja tavaroita, jos kyseinen meltdown ei ole seuraus siitä, että jokin on hajalla. Meinaan sen jälkeen keräillään sitä hajonnutta sitten tyyliin atomeina.

Keskustelu on edennyt hämmästyttävän rauhallisesti. Olin oivaltanut antaa toiselle lapsista piirustuspaperia ja kynät eteensä (tämä on ehdottomasti muistettava myös jatkossa!). Hän ei poistunut paikaltaan kuin kahdesti; ensin vessaan, joka tapahtui välittömästi istuutumaan pyytäessä ja toisen kerran kun hänelle yllättäen tuli vain mieleen poistua, sillä hän piirustuksestaan innostuneena unohti että olimme keskustelemassa. Vastailinhan tuolloin vain toisen kysymyksiin jostain yksityiskohdasta, joka ei kiinnostanut häntä.

Yllättävä äkillinen pissahätä on normaalia hänelle lähes aina kun jokin keskittymistä vaativa puuha alkaa. Jos hän ei keskity, hän ei vaan tunne vessahätää ennenkuin on liki liian myöhäistä ja silloinkin matkalla vessaan voi vielä yllättäen ilmaantua esimerkiksi jokin nätti kivi jota täytyy ihastella, tai mieleen voikin muistua jokin muu asia jonka voisi tehdä ja ja… ja siinä sitä sitten taas ollaankin.

Nämä vessamatkat… ette villeimmissä kuvitelmissannekaan voi lähestyä sitä todellista määrää ajatuksia, jotka pienen haaveilijan päähän voivat pälkähtää muutamankin metrin matkalla! Itse muistan viimeisen pissavahinkoni käyneen viidennellä luokalla, hän on nyt aloittamassa viidennen, joten toivotaan parasta. Kotona muistutan asiasta, välillä palautan vessaan jatkamaan loppuun, koska nopeudesta päätellen istui, lirautti vähän ja nousi jo ennenkuin ehti alkaakaan kunnolla. Ja palautan vielä pyyhkimään. Ja vielä sen jälkeen pesemään kädet. Housut vaihdetaan ja alapesut suoritetaan siitä huolimatta kaksi kertaa päivässä. Ulkohousuja on neljät kappaleet per kausi, kaikki pöksyt on muutamassa kuukaudessa haalistuneet tai kellastuneet haaroista ja kotimme pyykkitilat haisevat pinttyneeltä pissalta. Mikään ei auta. Ei yhtään mikään muu kuin että muistutan, seison vieressä ja valvon. Miten se onnistuu kolmen lapsen työssäkäyvän yksinhuoltajan arjessa? Kertokaa minulle.

Näiden kahden poistumisen lisäksi olen komentanut häntä kolmeen otteeseen olemaan hiljaa ja kuuntelemaan, tai oikeammin antamaan muiden kuunnella. Hän puhuu aina. Höpisee ja pöpisee ja ajatusten harhaillessa harhailevat myös höpinät. Kengistä alkanut puhe voi äkisti pompata kissaan ja siitä ketunleipään. Hän on hurmaava höpötäti jonka mielikuvitus on värikästä, mutta toisen lapseni aistikuormitus napsuu äänistä herkästi yli. Lisäksi höpöttäjälleni eivät oikein aukene henkilökohtaisten asioiden rajat, eli kaupan kassakin saa usein kuulla paitsi puheet ilmasta, myös naapurin Pertsan rumasti hoidetusta avioerosta ja äidin haisevista hikisukista hilseen kautta ilmavaivoihin. Ja se ääni on sitten kimeä ja kantava (lapsen, ei metaanipäästöjeni); koulussakin opetellaan äänenkäyttöä vaimentavassa tarkoituksessa. Ja komennetaan olemaan myös välillä hiljaa, ettei koko kerroksen tarvitse liimata kuulosuojaimia korviinsa lukukausien ajaksi.

Keskustelun aikana hän ei kuitenkaan hukuttanut yhtäkään tavaraa jota olisimme joutuneet etsimään, törmäillyt ja kolhinut itseään ja imenyt kahta keskimmäistä sormeaan, joka on vauvaiästä jäänyt pinttyneeksi tavaksi. Vaikka hän kuinka kovasti yrittää muistaa, jäystää purkkaa, istuu kätensä päällä tai pureskelee vartavasten teetätettyä imukorua, eksyvät sormet suuhun. Nukkuessa, telkkaria katsoessa, leikkiessä, puhelimella pelatessa, tunnilla ja välitunnilla. Sormikkaat estävät imeskelyn, mutta hän ei muista laittaa niitä, enkä minä muista muistuttaa.

“Sormet”!!! -on yleisin meillä huudettu sana. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kihomatokierre ja vatsan ajoittainen löysyys ovat selviö, kun henkilökohtainen hygienia tämänkin saralla ontuu. Pyrvinit ja pyykkirumba koskettavat koko perhettä, välillä myös lähipiiriä. Purennan tilanne on lohduton. Jossain vaiheessa suu tulee täyteen metallia, hoitoa ei vaan voida aloittaa ennenkuin sormet pysyvät poissa suusta. Aiemmin siitä ei olisi mitään hyötyä.

Vielä kaksi vuotta aiemmin hän työnsi suuhunsa mitä ulkoakin löysi, kivistä männynkäpyihin. Ja minä väänsin koulussa miksi valvontaa on oltava enemmän ja töissä stressasin onko koulun pihalla kärpässieniä, koiranpaskaa tai huumeneuloja. Se määrä lunta mikä tämän kaverin suoliston läpi on kulkenut, vastaa luultavasti taloutemme vedenkulutusta vuosittain. Aivan KAIKKI oli työnnettävä suuhun.

Aikaa on kulunut puoli tuntia. Maksimiaika, minkä taapero pysyy huutamatta paikoillaan jos vain on jotain viihdykettä ja katseltavaa ja naposteltavaa ja ihmisiä ympärillä. Sen jälkeen on taas päästävä liikkumaan, tutkimaan ja kokemaan. On oltava menoa ja meininkiä. Vaikeaa toteuttaa tässä taloudessa, jossa aistitulva ja muutokset ovat liikaa ja jossa muistuttamassa ja valvomassa on muitakin oltava. Päätän keskustelun tietäen, että toista on siitä muistutettava kahden käden sormien verran seuraavien päivien aikana ja kantaen huolta, miten toinen sopeutuu sen sisältöön ajankohdan koittaessa. Mitenhän minä muistan ja sopeudun? Epävarmuus on aina läsnä.

Illalla sängyssäni itken arkemme kaavoja ja muistilappuja. Raivokohtauksia, pissaisia housuja, hukkuneita tavaroita ja unohdettuja tehtäviä. Peruttuja tapaamisia, loukkaantuneita ystäviä ja tätä hirvittävää uupumusta. Kun minun itkuni loppuu, taaperon alkaa. Hiljaa mielessäni kuitenkin kiitän, ettei huonoja öitä ole enää kuin muutama viikossa. Pystyn taas hiukan paremmin itse keskittymään ja muistamaan muistuttaa. Sen verran paremmin, että muistan taas olevan niitäkin, joilla on jotain samanlaista ja jotka ymmärtävät.

 

Teksti: Onerva A.

Back To Top